14. Vihdoinkin!

Onpa ollut taas kiirettä, kun en ole ehtinyt tietokonetta edes avaamaan päiväkausiin. Blogattavaa olisi ollut vaikka millä mitalla. En vaan ole saanut niitä tänne asti... Tai olisihan sitä sitten iltayöllä ollut mahdollisuus olla rauhassa koneella, mutta kun se ei oikein ole mulle hyvä aika kirjoittaa mitään. Minulla on sellainen tapa, että kun illalla talo rauhittuu, köllähdän sohvaan, otan torkkupeiton lämmikkeeksi ja hetken päästä kuuluukin jo kuorsaus. On nuo unenlahjat sellaiset, että silloin kun on lupa nukkua, niin sillon nukutaan!  Mitäpä siinä tuon jälkeen enää muuta kun jossain vaiheessa siirryn sohvasta omaan sänkyyn.

Makkaranpaisto retki takapihalla.

Tuosta tuleekin aina mieleeni, kun edesmennyt Lempi-mummoni nukahti myös iltaisin istualleen nojatuoliin jossa teki käsitöitään. Illan tullen Leo-Pappa istuutui muhkeaan nojatuoliinsa katselemaan televisiota, Lempi-Mummo istahti omaansa virkkuu-tai kudetyön kanssa. Minä siinä oleilin muuten vaan sohvalla tai leikin jotain. Jonkin verran Mummollakin käsityö eteni, kunnes kuului hiljainen kuorsaus. Joka kerta Pappa minulle hiljaa sanoi, että katoppas kun Mummoa nukuttaa. Siinä sitten vähän Papan kanssa salaa hiljaksiin naurettiin Mummon kuorsaukselle. En muista että Mummoa olisi koskaan tarvinnut tuolistaan herättää. Aina Mummo havahtui unestaan jonkin ajan kuluttua ja jatkoi käsityötään muina miehinä, vai sanoisinko mummoina;) Nuo iltahetket ovat vieläkin muistoissa jotenkin niin leppoisat ja lämminhenkiset, että saavat vieläkin mielen lämpimäksi, kun niitä muistelee. Lienee siis sukuperuja hyvät unenlahjat;)



Kevätleikkejä.

Vietin pienenä tyttönä paljon aikaa Mummolassa Jämsässä. Lähes kaikki lomat. Jopa yhden joulunkin olin Jämsän Mummolassa. Lahjat sain vasta kun oma kotiväki saapui joulunpyhillä Mummolaan käymään. Toki Lempi-Mummo oli jotain pientä mulle pakettiin laittanut, mutta niin paljon Mummolassa tykkäsin olla, että tuo joulu on edelleen yksi niitä lämpimiä muistoja Mummolasta. Eikä lahjat olleet siinä joulussa ollenkaan tärkeitä. Erään kerran olin lähdössä junalla yksin mummolaan. Konduktöörin piti huolehtia pieni matkustaja junasta pois Jämsän asemalla, jossa Lempi-Mummo olisi vastassa. Konduktööri kuitenkin oli vaihtunut Jyväskylässä, eikä vaihtuva konnari ollutkaan muistanut kertoa pienestä matkustajasta jatkavalle konnarille. Jämsässä odottelin että konnari tulee avaamaan junan oven, eikä ketään tullut. juna jatkoi matkaa ja minulla hirmuinen hätä! Onneksi junassa sattui siinä lähellä olemaan siskoni silloiset naapurin neidit ja heidän avullaan sitten hoitui asiat taas malilleen. Jäin Orivedellä pois junasta ja Risto-Eno haki minut sieltä Jämsään. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Tuohan siis tapahtui aikana jolloin ei ollut kännyköistä tietoakaan. Vuosi taisi olla 1985-86(minä 8 tai 9v.). Silloin pystyi soittamaan junasta asemalle ja asemalta soiteltiin sitten kotiin ja mummolaan. Tarvittiin toisenlailla kekseliäisyyttäkin, kun aina ei asioita voinut hoitaa tai tiedottaa nopeasti yhdellä kännykkä soitolla!

Voi hurja miten sitä onkaan tapahtunut paljon kehitystä jo pelkästään minun elinaikanani. Nyt sitä käsittää, miten paljon muutoksia Lempi-mummo ja Leo-Pappakin olivat elämänsä aikana nähneet, kun yhdessä elivät sota-ajat, Pappa rintamalla etulinjassakin taistellen ja haavoittuen, silti ollen mukana rintamalla kaikissa sodissa. Mummo nuorena vaimona ensimmäisten lastensa kanssa kaksi evakkoreissua tehnehneenä. Kotipaikkansa Karjalassa joutuivat molemmat jättämään ja aloittamaan uudelleen kaiken alusta sotien jälkeen uudessa kotipaikassa. Tuolta ajoista aina siihen kun Lempi-mummo siirtyi ajasta ikuisuuteen muutama vuosi sitten, on todella muutosta tapahtunut ihan valtavasti! Tuollaisten ajattelu vain lisää kunnioitustani ja kiitollisuuttani vanhoja ihmisiä kohtaan. Ja jos he ovat selvinneet niistä omalla kohdallaan, niin kyllä sitä meidänkin täyttyy jonkinmoisia vastaiskuja kestää. Joskus vain pääsee unohtumaan ne elämän oikeat asiat. Sitä tulee jurmutettua jostain ihan turhasta tai loppujen lopuksi mitättömistä jutuista.

On todella antoisaa keskustella vanhojen ja paljon elämää nähneiden ihmisten kanssa. Kun on tarpeeksi elettyä elämää takana, niin tarinaa jos jonkinlaista on takuulla kerrottavaksi jokaisella meistä, jos vain on joku, joka haluaa kuunnella. Kokeilkaapa joskus, jos tulee tilaisuus jutustella oikeasti vanhan ihmisen kanssa :) Totuus on tarua ihmeelisempää ja se tosiaankin pitää paikkansa! Se mitä tapahtuu elämässä, on ihan toista, kun mitä luemme kirjoista ;D

 Usein sitä käy omassakin mielessä, että eihän tämä voi olla tottakaan, kun jotain arkisia kommelluksia sattuu... Ja niitähän sattuu, meillä ainakin. Menipä nostalgisissa tunnelmissa tämä postaus, mutta jätänpä tän näin. Tarkoitus oli kertoilla meidän omista männä päivien jutuista, mutta karkasi jopo käsistä...=D Toisaalta, onpa vaihtelua tämäkin.

 Matkuksen ostoksia.Kuusiaitaa lyhentämässä. Tuo meidän kuusiaita tosiaan on ihan reilun korkuinen, että ei enää maasta käsin sitä lyhennetä :)




Sen verran kerron nopeasti, että retkeiltiin takapihalla makkaranpaiston merkeissä. Käytiin Kuopiossa Matkuksen ostoskeskuksessa, leikattiin, tai Jarmo leikkas kuusiaitaa lyhyemmäksi, oli Sannilla ja Lempi-hepalla estevalmennus, ja kaikenlaista touhua. Niistä nakkelin kuvia tännekin, kun ihan nopeasti ei Mummon ja Papan kuvia ole laittaa :)

Haamuratsastaja ;)                                                        



                   -Titta- 

                                                                                                                       Pikkuratsastajat :D